Anoppini täyttää tänään vuosia ja on ollut mielessäni paljon viime päivinä.
Häntä ajatellessani siirryn kesään kymmenen vuotta sitten, kun olin juuri tullut äidiksi. Kesä 2010 oli tolkuttoman kuuma, ja pakenimme paahteisesta Helsingistä kohti Tamperetta ja järvien rantoja pikaisesti sairaalasta kotiutumisen jälkeen. Vietimme suurimman osan kesästä appivanhempieni mökillä.
Sain kuoriutua äidiksi perheen ja suvun ympäröimänä.
Voimakkaimmin muistan kuitenkin anoppini ja hänen hiljaisesti antamansa hyväksynnän, huolenpidon ja rakkauden. Hän ruokki minut ja pienen perheeni, hankki kaikenlaista näppärää ja käytännöllistä vauvan hoidon helpottajaa ja otti välillä vauvan huomaansa niin, että sain käydä rauhassa saunassa ja kävelemässä.
Kertaakaan hän ei tuppautunut, tarjoillut neuvojaan pyytämättä tai vertaillut minua omaan tyttäreensä tai siihen toiseen miniään. En kuullut tuhahtelua, huokauksia tai silmien pyörittelyä selkäni takana (usko pois, sen suorastaan kuulee). En napannut häneltä ainuttakaan kriittistä tai epäuskoista katsetta. Aihetta kyllä olisi ollut, niin vahvassa hormonipöllyisessä pöljyystilassa olin. En osallistunut ruuanlaittoon tai muihin yhteisiin askareisiin vaan lähinnä torkuin ja imetin sohvannurkassa, silloin siis kun en rakennellut täysin järjettömiä punnitussysteemejä vauvalle (olin täysin vakuuttunut siitä, että lapseni paino ei nouse riittävästi) tai neulonut uusia villahousuja, koska meidän läpipasko pikkuisemme kestovaippailisi vaikka henki menisi.*
Mutta ei. Minä sain haparoida omat epävarmat ensiaskeleeni äitinä omalla tavallani, käydä kaiken järjen tuolla puolen ja tulla takaisin tähän maailmaan omaan tahtiini. Imettää, levätä ja toipua. Kaiken uuden keskellä sain tuntea, että minuun uskottiin ja luotettiin äitinä, että minä pärjään hienosti.
Juuri se, että joku muu näki minun pyristelyni ja silti uskoi minuun, teki minusta vahvan ja itsevarman äidin. Sain kokea, että hyvään äitiyteen mahtuu myös herkkyys, epävarmuus, epäonnistumiset ja ylilyönnit.
Ja tottahan se on. Kun synnytämme uuden elämän tähän maailmaan, herkistymme aistimaan ja tulkitsemaan vauvan viestejä ja tarpeita. Samalla myös omat tunteemme ja tuntemuksemme voimistuvat ja me uusina äiteinä tarvitsemme sitä, että meidän tunteemme ja tarpeemme aistitaan ja niihin vastataan sopivalla tavalla. Myös me uusina vanhempina tarvitsemme rakastamista, rohkaisemista ja kannattelua.
Kiitos sinulle, anoppini, viisaudestasi ja lempeydestäsi tuona kesänä, ja kaikkina vuodenaikoina ja vuosina ennen ja jälkeen. Kiitos, että näit minut, luotit minuun ja annoit minulle sellaista hoivaa ja tukea, jota tuolloin kipeästi tarvitsin. Kiitos, että teet niin yhä.
Emma
*Ja kerran sitten rakas taitoruikkaajamme suhautti uusien pöksyjen lahkeesta nopean, paksunkeltaisen kaaren suoraan appisten vastahankitulle, silkkiselle sohvatyynyllle. Silloin nolotti.
Comments